 |
||||
 |
 |
VALOKUVALINJAN PUOLESTA
Taideakatemian taloudellinen ahdinko uhkaa vakavasti valokuvauksen opetuksen tasoa.
Pahin ongelma on se, että rahan väheneminen tarkoittaa vierailevien opettajien kurssien vähenemistä. Valokuvalinjalla on hyvin vähän vakinaista henkilökuntaa, ja sen työajasta suuri osa kuluu opetuksen suunnitteluun ja järjestämiseen. Opetuksen runko on suunniteltu toteutettavaksi vierailevien opettajien avulla. Kun opettajina on ollut jatkuvasti ammattiaan harjoittavia huippuvalokuvaajia ja –taiteilijoita, on opetus ollut laadukasta, monipuolista ja ajan hermolla. Tämä on taannut sen, että opiskelijat ovat oppineet työpaikoilla ja itsenäisen taiteen piirissä tarvittat taidot.
Opettajavierailujen loppuminen tarkoittaisi huonompaa opetusta sekä erikoistumismahdollisuuksien vähentymistä. Jonkun valokuvauksen osa-alueen erityinen hallinta on tarpeellista ammattivalokuvaajan kilpailukyvyn kannalta. Valokuvalinjan vakinainen henkilökunta pystyy tarjomaan parasta opetusta vain omalta erikoisalaltaan. Ulkopuolisten ammattilaisten pitämät kurssit ovat välttämättömiä myös siksi, että ilman niitä opiskelijoiden käsitykset valokuvaajan työstä jäävät liian yksipuolisiksi.
Opiskeluun tulee ongelmia myös siitä, että materiaaleja ei ole käytettävissä riittävästi. Suurin osa valokuvista, etenkin taideteoksista, valmistetaan materiaaliseen muotoon. Materiaalien puute ei ole pelkästään käytännöllinen ongelma, vaan se asettaa myös ne ehdot, joiden puitteissa opiskelija voi mielikuvitustaan käyttää. Esimerkiksi on kuvia, joiden sisällön kannalta on oleellista, että läheltä katsottuna kuvasta erottaa sellaisia yksityiskohtia, joita ei kauempaa näe. Tällaisten kuvien täytyy olla suuria, ja pinta-ala maksaa. Myös puolipäiväinen teknisen avun määräaikainen virka loppuu näillä näkymin syksyllä, minkä seurauksena pimiön ja tietotekniikan ylläpito vaikeutuu.
Turun taideakatemian valokuvaopetuksen tasoa on jo pitkään kiitetty. Erityisesti sitä ovat kiittäneet valokuvataiteilijat. Kiitoksen aiheena on usein ollut nimenomaan opiskelijoiden töiden rikas kirjo ja vapaa ilmaisu. Monet täältä valmistuneista ovat jatkaneet opintojaan taideyliopistoissamme ja tehneet sekä Suomessa että ulkomailla merkittäviä teoksia. Esimerkiksi Fotofinlandia–kilpailussa ovat monta kertaa sijoittuneet hyvin juuri Turussa oppinsa saaneet valokuvaajat.
Jos opetuksen taso laskee, menetetään samalla koulun hyvä maine, minkä jälkeen menetetään mahdollisuudet saada tulevaisuudessa tasokkaita opiskelijoita. Se vaikuttaisi edelleen koulun maineeseen ja koko suomalaisen valokuvauksen tasoon.
Meillä on oikeus saada sellaista opetusta, jota meille on opinto-ohjelmassa luvattu.
Hyvän opetuksen takaamiseksi vaadimme, että Turun taideakatemian määrärahoja ei supisteta.
Turussa 25.5.2007
.
Ammattilaiskommentit
Mitä väliä?
Olen kuullut ja nähnyt, että Turun taideakatemia on pulassa. Sen opetusta aiotaan vähentää ja huonontaa. Olivat nimelliset syyt mitkä tahansa, lienee taustalla näkemys taiteen vähäpätöisyydestä. Moisen taideväheksynnän vastapainoksi yritän tässä lyhyesti kertoa, miksi taide on tärkeää – ja miksi Taideakatemiaakin pitäisi kehittää eikä saattohoitaa.
Mitä väliä on taiteella? Jotkut ajattelevat, että taide on kaunista turhuutta, jolla on väliä sikäli kuin jotkut kuluttajat moista ajanvietettä kaipaavat. Jos taidenautinnonhaluisia kuluttajia ei ole, ovat taiteilijat köyhiä ja tarpeettomia. Suomessa on tuhansia eri alojen taiteilijoita, useimmat köyhiä, kuvataiteilijat peräti Suomen pienituloisinta väkeä. Ovatko he siis huonoja ja taide turhaa?
Taiteilijoiden taloudellisesti vaatimaton menestys – tai jopa krooninen tappio – ei kuitenkaan välttämättä johdu taiteilijoiden huonoudesta tai taiteen tarpeettomuudesta. Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan vain hieman taloustiedettä.
Markkinamekanismi säätelee tuotannon suuntaa ja määrää vain, jos tuottajan päämotiivi on raha. Putkimies, postinkantaja, pörssimeklari, kampaaja, mainosgraafikko, matkatoimistotyöntekijä ja lääkäri eivät tule töihin, jos palkka ei riitä elinkustannuksiin. Siksi normaalissa tuotannossa tappiollinen tuotanto ja polkumyynti ovat väliaikaisia poikkeuksia. Taiteessa on toisin, sillä taiteilijat ovat hulluja – eivät mielisairaita, mutta heidän pääasiallinen työskentelymotiivinsa ja -tapansa on taloudellisesti irrationaalinen. Taide poikkeaa lähes kaikista muista ammateista, koska taide on oman tekemisensä ensisijainen palkkio. Taiteilija kirjoittaa kirjansa, maalaa taulunsa, laulaa laulunsa – ja antaa tuotoksensa muiden pällisteltäväksi, luettavaksi tai kuultavaksi – pääasiassa silkasta taiteilun halusta. Jos lähimmäiset eivät intoudu maksamaan taiteilijan tuotoksesta "käypää hintaa", eli taiteen tuotantokustannukset ja taiteilijan elinkustannukset kattavaa hintaa, taiteilija myy teoksensa halvemmalla. Tai antaa ilmaiseksi. Tai maksaa yleisön puolesta myös taiteensa levityskulut. Kun näin on, ei ympäröivälle yhteisölle jää mitään pakottavaa tarvetta maksaa taiteesta – sehän tuntuu joka tapauksessa rehottavan omia aikojaan kuin rikkaruoho. Niinpä suurin osa taiteesta myydään alle tuotantokustannusten tai nimellisellä hinnalla tai jaetaan ilmaiseksi. Ja paljon jaetaankin, taiteella on menekkiä, huonostikin tai ei ollenkaan tienaavien taiteilijoiden musiikki soi, elokuvat ja taulut katsotaan. Suomen kirjailijaliiton 550 jäsenestä muutama elää kirjamyynnillä, mutta ei se tarkoita, ettei muiden kirjoja luettaisi. Jo 1970-luvulla Yhdysvalloissakin laskettiin, että kulttuuritilaisuuksien yhteenlaskettu kävijämäärä on suurempi kuin urheilutilaisuuksien, vaikka tiedotusvälineiden ja mainosten maailmaa seuraten sitä ei uskoisi.
Onko todettava, että näin on hyvä? Ainakin yleisön kannalta tilanne on hieno: taidetta on paljon ja se on kaikkien saatavilla. Kenenkään ei myöskään ole pakko olla taiteilija, joten taiteen tekeminen lienee taiteilijalle niin palkitsevaa sinällään, että pienituloisuus on sille käypä hinta.
Hyvä näin, mutta lisäksi on tehtävä seuraavat johtopäätökset. Taidetta on turha yrittää koulia normaaliksi kaupalliseksi yrittäjyydeksi. Jos taiteilijoiden eetos yhtä äkkiä taikasauvaa näpäyttäen muuttuisi yrittäjän asenteeksi, mitä tapahtuisi? Suurin osa taiteilijoista lopettaisi ja jäljelle jääneet ryhtyisivät mielistelemään yleisöä. Yleisön mielistely ei olisi ongelma, jos taide olisi kondiittorin työtä, sellaisten kakkujen nöyrää leipomista, jollaisia makealle persot eniten kaipaavat. Mielistely on ongelma, jos näemme, että taiteella on lisäksi erityinen yhteiskunnallinen tehtävä.
Taide tyydyttää monia tarpeita, mutta erityinen, muusta tavara- ja palvelutuotannosta poikkeava tehtävä on sillä taiteella, joka pyrkii kriittiseen ja kokonaisvaltaiseen ajatteluun, miettii: Miten elämme, miten pitäisi elää, miltä meistä tuntuu, mitä ja miksi pelkäämme, mikä on elämän tarkoitus ja mitä hyvä elämä on? Taide sopii erityisen hyvin näiden hankalien kysymysten käsittelyyn, sillä taide on kokonaisvaltainen ja avoin metodi, johon mahtuu sekä täysin sanallistettu järkeily että sanojen tavoittamattomissa tapahtuva intuitiivinen tunnustelu.
Jotta pohdinta olisi rehellistä, pitäisi sen olla myös pyyteetöntä, tekijän välitöntä omaa etua tavoittelematonta. Tässä taiteilijan kutsumus on eduksi. Parhaimmillaan hän miettii aiheitaan samalla rehellisyydellä, riippumattomuudella ja pyyteettömyydellä, jota edellytämme oikeuslaitokselta ja toivomme diagnoosia kirjoittavalta lääkäriltä. Taiteilijalla ei ole tuomarin tai lääkärin valtaoikeuksia, eikä pidäkään olla, mutta kun katsomme, millainen maailma on, eikö ole hyvä, että taiteilija meitä lipomatta kysyy miksi se on sellainen – ja ehdottaa millainen se voisi olla.
Tarvitsemme järkeilyn ja runoilun yhdistelmää, koska nykyinen elämäntapamme ei ole kovin rationaalinen eikä myöskään kovin runollinen. Kammoamme sotaa, mutta teollisuusmaiden suurin toimiala on edelleen sotateollisuus. Ihailemme pitkää elämää terveessä ruumiissa, mutta piinaamme tuota ruumista itsetuhoisilla elämäntavoilla. Haluamme vapautta ja unelmoimme pidäkkeettömästä hedonismista, mutta orjuutamme itsemme loputtomalla palkkatyöllä ja itsetarkoitukseksi muuttuneella tuotanto- ja kulutuskilpailulla. Vannomme rehellisyyden ja tiedostamisen nimiin, mutta torjumme todellisuutta tehokkaasti kemiallisilla huumeilla, uskonnollisilla kuvitelmilla, turruttavalla ajanvietteellä ja tekemällä talouskasvusta, tuotannon ja kulutuksen oravanpyörästä, fetissin, jonka palvominen on pakollista. Teeskentelemme hallitsevamme tätä oravanpyörää, mutta jostain syystä emme pysty hidastamaan sen vauhtia, vaikka selvästi näemme miten se yhä nopeammin kuihduttaa ne luonnonvarat, joiden varassa eläinlajimme tulevaisuus on.
.
VÄDJAN FÖR ÅBO KONSTAKADEMI
Jag har med djup oro följt händelserna kring finansieringen av utbildningen vid Konstakademin i Åbo. Som fotograf, konstnär och lärare har jag haft glädjen och privilegiet att besöka avdelningen för fotografi vid Konstakademin för att ge föreläsningar och för att leda fotografiska workshops. Jag har alltid blivit bemött med entusiasm och har alltid blivit berörd av den begåvning som eleverna visat och av den frenesi med vilken de fullföljt sina uppdrag. Fotoutbildningen vid Åbo Konstakademi ligger nationellt på den allra högsta nivån och de utexaminerade eleverna har med galans intagit sin plats i den finska konst- och fotografivärlden. I Finland har vi glädjen att kunna erbjuda högklassig utbildning för fotografer vid många olika skolor, men den mest högklassiga och intressanta utbildningen ges vid Taik i Helsingfors, Lamk i Lahtis och Konstakademin i Åbo.
Jag har med oro följt hur undervisningens premisser i Åbo med åren har försvagats genom nedskärning av finansieringen. Det här har lett till ökad press på undervisningspersonalen som redan är kraftigt underbemannnad. Trots nedskärningarna har man lyckats hålla uppe moralen och kunnat ge eleverna en betydelsefull och gedigen utbildning. Men nu tycks måttet vara rågat. Om det ännu blir fler nedskärningar ser jag inte en möjlighet för fotoavdelningen att klara av sina åligganden. Skolningen kommer att bli lidande och Åbo kommer att förlora sin ställning inom den finska fotoutbildningen som man lyckats förvärva med hårt och inspirerat arbete. Om nedskärningarna betyder att gästföreläsningar, kurser och workshops med utomstående konstnärer uteblir, kommer skolans status som en av de ledande läroinrättningarna inom fotografin i Finland vara ett minne blott.
Helsingfors 17.5 2007
.
Luovan valokuvauksen keskus ry
Julkilausuma,
Luovan valokuvauksen keskus on seurannut huolestuneena Turussa käytyä keskustelua taideopetuksen resurssoinnista ja kaupungin osuudesta siihen.
Luovan valokuvauksen keskus on toiminut vuodesta 1989 alueellisena valokuvakeskuksena, jolla on perustamisestaan asti ollut selkeä ja kunnianhimoinen profiili kansainvälisen toiminnan ja oppilaitoskontaktien kehittäjänä.
Taiteelliselta tasoltaan ja huomioarvoltaan merkittävimmät tapahtumamme, kansainvälinen valokuvataiteen triennaali LUMO ja Changing Faces EU-yhteistyö, eivät olisi olleet mahdollisia ilman valtakunnallisesti merkittävien oppilaitosten kanssa tehtyä yhteistyötä.
Haluamme korostaa Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian valtakunnallista, kansainvälisesti kilpailukykyistä merkirkitystä tämän tason toimijana. Tulokset ovat olleet molemmille osapuolille antoisia.
Pitkäjänteistä taidekoulutusta ei tulisi missään nimessä päästää keskittymään ainoastaan pääkaupungin tarjoamaksi palveluksi. Merkittävien valokuvataiteilijoiden kuten Renja Leinon, tai uudenpolven kansainvälisen tason tekijöiden, kuten Jari Silomäen, Minna Havukaisen tai Harri Pälvirannan arvo sekä oman alueensa edustajina että valtakunnan parhaimmistoon kuuluvina tulisikin ymmärtää koko laajuudessaan. Samalla tulisi muistaa Taideakatemian korvaamaton merkitys edustamiensa taidemuotojen kehittäjänä ja korkealuokkaisen kulttuuritoiminan peruspilarina.
Turussa tulisi resurssointipäätöksiä tehtäessä vakavasti harkita esittämiämme seikkoja, jotta lyhytnäköisiltä mutta kauaskantoisilta virheiltä voitaisiin välttyä.
Jyväskylässä 15.5.2007
Kimmo Lehtonen, puheenjohtaja
|
 |
|
 |
 |
|||